Ihan väsyny olo.

Ei jaksa mitään tehä tai suunnitella. Haluis olla vaan peiton alla 'the P:n' kanssa ja nukkua. Ei olla nähty moneen päivään. Tai no, viimeks ´tiistaina, mutta se tuntuu ikuisuudelta. Haluis vaan olla ja pitää toista hyvänä. Olla ite hyyvänä pidettävänä. Sitä oonkin aina ihmetelly miten sinkut pärjää ilman sitä hellyyttä, mitä toiselta ihmiseltä voi saada. Tai ehkä ne ei oo koskaan päässy kokeen sitä kunnolla ? Ei voi tietää, mutta musta on maailman mahtavin tunne, jos joka ihminen haluaa ilman mitään taka-ajatuksia silittää toisen päätä, halailla ja pussata otsalle. Jos joudun oleen viikonkin ilman hellyyden osotuksia oon halailemassa jokaista vastaantulijaa ja kerjäämässä huomioo jopa mamilta.

Taidan oikeesti rakastaa sitä. Vaikka meillä ei mee nyt kovin hyvin. Ei periaatteessa edes seurustella. Haluan olla sen kanssa. Ja se mun. Mut.. 'minkä kulkuri mahtaa jaloilleen..?'

Oon niin levoton persoona. Kaveritkaan ei oo koskaan pysyny kauaa samoina. Pienempänä vaihtu bestikset, yläasteen seilasin pahiksien ja nörttien välillä, kun en tuntenu kuuluvani kumpiinkaan, lukiossa oli ensin vanhat kaverit, ne vaihtu nopeesti poika porukkaan, siitä tyttöihin ja nyt ei oo enää kun tuttuja. Ja yks hyvä tyttökaveri. Se on pysyny ylästeelta asti läheisenä.. tosin vaihtelevasti, mutta silti pysyny. Pieni ihme ! Ja aina on ollu erikseen myös koulun ulkopuolisia kavereita, joita ei koulukaverit edes tunne.

Voiko siis olettaa, erttä tyytyisin ensimmäiseen mieheen johon satun 16 vuotiaana rakastuun päättömästi tyhmyyttäni? Ei. Mutta näin siinä on tainnu päässy käymään.

Mua vaan pelottaa ihan hirveesti luottaa siihen. Se on meiän seurustelun tauonkin aikana useemmin kun kerran pettäny mun luottamuksen. Miellä on niin eri arvot. Ja silti ollaan pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. Mä toisaalta muutun lähes joka päivä. Ja ollaan molemmat sellasessa iässä (kohta 20 ja melkein 23) jossa muututaan hurjaa vauhtia. Etsitään itteensä. ja muitakin ehkä.